Tällä kertaa oli kyseessä puhdas kuvausmatka Hainan-projektin puitteissa Kiinaan. Ei siis näyttelyavajaisia, kiertoajeluja ja pitkiä päivällisiä edellisen reissun tyylin. Ei niissäkään mitään vikaa toki ollut, mutta omaehtoinen kuvaaminen on kuitenkin tämän homman ydin.

Lähdimme Kirmon kanssa matkaan tammikuun lopussa niin, että ehdimme hyvin Hainanille kun uudenvuoden juhlinta alkoi. En ole aiemmin ollut tällaisena juhlakautena paikalla ja se lisäsi edelleen mielenkiintoa. Matka kulki tällä kertaa niin, että Hongkongista siirryttiin autolla Kiinan puolelle Shenzhenin uudelle kentälle, ja sieltä sitten Haikouhun. Aika jonottamista oli rajan ylitys, mutta aikataulussa pysyttiin. Myös kyydin saaminen Haikousta maaseudulle keskellä yötä luonasi hyvin Kirmon rutiinilla, ja Mummon majataloon päästiin aika tarkkaan 34 tuntia siitä kun starttasin kotoa. Not bad.

Paikka on suurin piirtein tässä kohtaa (linkki alla) mihin yöllä päädyttiin eli kylä on Xinghui.

Google mapsin linkki

 

Uusi vuosi on kiinalaisille tärkeä juhla ja sen huomasi. Väkeä oli tullut maaseudulle paljon, ja kaukaa. Majatalon Mummon perhettä oli paikalla enemmän ja vähemmän joka päivä yhteisillä aterioilla, ja me siinä täysivaltaisina jäseninä mukana. Tai ainakin siltä tuntui. Onneksi pojantytär Ruby ja hänen ranskalainen miehensä puhuivat englantia, ja kommunikointi sujui tällä kertaa myös yhteisellä kielellä eikä pelkästään käsillä.

Perheiden yhdistyminen on yhtä oleellinen osa juhlintaa kuin jatkuva ilotulitteiden pauke. Tämä ei ole sitä kun meillä, että aattoiltana päästetään raketit ilmaan, ja se oli siinä. Ei. Raketteja ammuttiin säästeliäästi, ja paukut ladattiin, paukkuihin. Ihmettelin aiemmilla matkoilla, mitä kätkeytyy suuriin punaisiin ja koristeellisiin pahvilaatikkoihin, mutta tuo selvisi nyt. Niihin oli kierretty paukkuja pitkään kudottuun ketjuun, ja kun se sytytettiin salkoon nostettuna, pääsi infernaalinen meteli valloilleen.

Aina kun joku lähti pihasta, laitettiin paukutus päälle. Yhtenä iltana koko kylä kokoontui temppelin aukiolle, ja sinne tuotiin suurimmat laatikot ja selvästi oli kilpailua siitä, minkä perheen paukut saatiin korkeimmalle, ja mistä suurin meteli syntyi. Paikalla olivat kaikki, vanhuksista pienimpiin lapsiin, joilta tosin suojattiin korvat pahimman tykityksen aikana. Sakea savu peitti maailman pitkäksi aikaa, ja tilanne oli ohi. Hetkeksi. Joka aamu viikon ajan huoneittemme ikkunan takan joku sytytti ensimmäisen sarjan kello kuusi. Siihen saakka oli kukkokin hiljaa.

Maassa maan tavalla eikä pauketta enää parin päivän päästä edes pelännyt. Päiväretkillä havaitut punaisen silpun laajat alueet paljastivat, että Mummon perhe ei todellakaan ollut ainoa tällä seudulla joka vaihtoi vuotta perinteisin menoin.

Vaikka ilotulitteet ovat koko ajan näkyvissä tai ainakin äänessä, eivät ne varasta juhlaa kokonaan. Perheiden yhteisiä ruokailuja oli useita eri kokoonpanoilla. Näihin liittyi pariin otteeseen ruuan siunaus omassa temppelissä jossa oli perinteiseen tyyliin hienosti aseteltuina kana ja riisiä. Asetelma kuljetettiin temppeliin tarjottimella ja se siunattiin porukalla.

Perheen yhteisiä toimia oli monia muitakin. Ruuan laittaminen, ateriat ja kynttiläseremoniat omaisten muistolle olivat osa juhlintaa. Väkeä tuli ja meni ilman mitään suurempia muodollisuuksia. Kaikki tuntuivat viihtyvän, ja me myös.

Osterit

Joka päivä olimme kuvaamassa projektin kohdekylissä. Lähtöpisteestä Xinghuista pari kilometriä rantaa pitkin pohjoiseen on samanlainen pieni kylä nimeltään Yunlu. Aiempien vuosien hiljaisuus on vaihtunut koko valoisan ajan hyörinäksi, kun osterin kasvattaminen on laajentunut monikertaiseksi.

Kylän kohdan ranta on siirtynyt metrejä ulommaksi, kun osterin kuorista tehdyillä valleilla ja laitureilla on vallattu merta. Kevyiden katoksien alla auringolta suojassa istui niin miehiä kuin naisiakin avaamassa kuoria, ja vähän väliä oli joko auto tai moottoripyöräkuljetus odottamassa valmista lähetystä vietäväksi eteenpäin. Kolme vuotta sitten oli näitä verstaita kyllä pari, mutta nyt ne ovat jo muokanneet maiseman toisenlaiseksi.

Muutoksen syitä tiedustellessamme ei tarkasti selvinnyt, miksi merenlahden viljelykset ovat lisääntyneet. Yksi syy paikallisten mukaan kuitenkin olisi parantunut veden laatu jolloin osterit viihtyvät paremmin ja kasvavat nopeasti. Satoa tulee kuukausissa. Ja hyvää paikallinen seafood totisesti on. Tämäkin tuli testattua, useaan otteeseen.

Lin Shi

 

Muutaman kilometrin päässä, niemen kärjen länsipuolella on pieni kylä nimeltään Lin Shi. Sen keskellä on pieni kuppila ja kylätalo. Kuppilassa on aina väkeä ja kylätalossa ei ketään.

Olemme useaan kertaan tavanneet kylässä mukavaa herrasmiestä joka tulee meitä vastaan nytkin iloisesti tervehtien. Perhe on tullut lomailemaan kotikylään, ja eleistä päätellen hän esittelee meidät tyttärilleen ja vävyilleen. Vaikka hän puhuu kiinaa ja me selvää suomea, yhteinen kieli on kuitenkin ollut koko ajan. Saamme kutsun tulla syömään hänen kotiinsa, ja näistä ei kieltäydytä ja miksi olisimmekaan.

Lounas, päivällinen tai mikä ateria keskellä päivää nyt täällä olisikaan, on katettu pihalla olevaan keittiörakennukseen, jollaisia on täällä joka paikassa. Pyöreän pöydän ympärillä istuvat niin aikuiset kuin lapsetkin, kaikki samanarvoisessa asemassa. Vieraat myös. Padassa porisee jotain merenelävää jonka lajista ei ota selvää, mutta hyvältä maistuu. Riisiä on ja se on oleellinen osa ateriaa tavallaan pääruokana vaikka me emme sitä osaa sellaisena syödä. Loistavat vihannekset ja merenelävät ovat meidän juhlaa ruokapuolella.

Kalasatama

Viikon kiertelyn ja vakiopaikkojen kuvauskävelyjen jälkeen teimme harharetken Dongzhain lahden toiselle puolelle Puqianin pikkukaupunkiin. Tai määritelmä pikkukaupunki on Kiinassa varsin erilainen kuin Suomessa: Haikou on pienen saariprovinssin pääkaupunki ja sillä asukasmäärä kerrotaan miljoonissa.

Niin, Puqian näkyy vastarannalla kun Qu Kou – kylän laiturilta katsoo koilliseen lahden yli. Kirmo on käynyt siellä aieminkin ja kehui satamaa eläväksi eli sinne siis. Olimme laiturilla reilusti ennen auringonnousua ja hyppäsimme pieneen ”yhteisalukseen” joka vei lahden yli. Se oli kohtuullisen aikataulussa ja kun maailma valkeni, olimme parahiksi satamassa kuvaamassa.

Satamassa oli muutamia laivoja poiketen Xinghuin puolelta, mikä on matala mangroven reunustama ranta. Varsinainen laituri ei ole koolla pilattu, mutta merelle päin on ankkuroitu tai muuten kiinnitetty kymmeniä kalaveneitä ja aluksia, joissa osassa myös asutaan. Tunnelma ja meininki oli aivan toisenlainen, ja toi mukavaa vaihtelua.

Kuten työtä tekevät yleensäkin, pidimme kahvitunnin, täällä siis teetunnin kaupungin keskustassa. Jokunen muukin oli samalla asialla katukuppilassa. Koko kadun pituudelta, ja osin leveydeltäkin oli väkeä teellä eivätkä kyseessä olleet pelkästään joutilaat miehet, vaan asioilleen tulleet naiset ja vanhukset pitivät täällä taukoa. Vilinä ja vilske oli maaseudun rauhaan jo tottuneille kuvaajille erilaista, jopa virkistävää. Mukavaa oli kuitenkin palata tuttuun ympäristön lahden toiselle puolelle.

Yan Feng

Vartin linja-automatkan päässä on Yan Fengin kaupunki, jossa myös käymme säännöllisesti. Kun rannikon kylissä kehitys on sen suuntaista, että kylät hiljenevät, hitaasti mutta varmasti, on edellisen käynnin jälkeen Yan Fengin laidalle kohonnut kymmenien kerrostalojen lähiö jota sivuaa uuden tien rakennustyömaa. Vielä eivät asukkaat ole siirtyneet uusiin taloihin, mutta ensi kerralla näin varmasti on tapahtunut.

 

Aamusumuisilla silmillä katsottuna koko uusi kompleksi näyttää kuin taivaasta pudonneelta, vihreään harsoon käärityltä rakennuspalikoiden kokoamispaikalta. Mittasuhteet ovat sekaisin kun selän takana on vanha kaupunki missä talot ovat pieniä, matalia, joku vähän korkeampi, mutta monipuolinen uutta ja vanhaa sisältävä kokonaisuus. Uusi taajama voisi olla pala Berliinin tai Rion laitakaupunkia. Rakentamisen vauhti ja mittakaava ovat huimaavia.

Takaisin cityyn ja kotiin

Yhdestoista päivä ja siirrymme takaisin Haikou – cityyn. Olemme pari yötä vakiohotellissa aivan ydinkeskustassa. Viereisistä kortteleista löytyvät niin Cuccin kuin Armanin myymälät, mutta myös katukeittiöitä joista saa muutamalla juanilla valkosipulissa kiehautettuja ostereita. Emme poikenneet merkkiliikkeissä ja vaan loppuaika kului paikallisen ruokakulttuurin parissa ja tuttuja tapaamassa.

Lähtöä edeltävänä iltana olimme syömässä jossain päin kaupunkia jossain ravintolassa seurueen kanssa, jossa mukana olivat tietenkin läheisimmät kumppanimme Huang Yiming, Pearl Liu ja Mr Wang. Tapaaminen oli jälleen lämmin ja monenlaisia aiheeseen liittyviä keskusteluja käytiin seurustelun lomassa. China Dailyn väki, niin Yiming kuin Pearlkin olivat keskellä pitkää työtehtävää, mutta hienoa oli todeta, että heillä riitti aikaa ja energiaa tavata meidät. Myös asiaan kuuluvat muistamiset vaihdettiin.

Kiinalaisten vieraanvaraisuuteen näköjään kuuluu, että tiukoista vastusteluista huolimatta he halusivat hakea meidät lähtöpäivänä hotellilta ja viedä turvallisesti lentokentälle. Toki apu oli hienoa, mutta heidän kiireensä huomioiden mielestämme liikaa. Kieltäytyminen ei kuitenkaan tullut kyseeseen.

Pari viikkoa meni jälleen kuin siivillä ja matkaa Suomeen jatkoin Hongkongin jälkeen yksin kun Kirmo suuntasi Filippiineille. Sää Hainanilla viileni matkamme aikana liki kolmestakymmenestä asteesta lähtöhetken kuuteentoista, ja Filippiineillä oli kuulemma yli kolmekymmentä. Onneksi Suomessa oli vielä pakkasta että pääsin heti palattua normaalielämään kiinni. Mukavaa sekin.